Olenko minä kirjolla?

En tiedä, olenko kirjolla. En tiedä sitäkään, olenko autisti (vanha asperger), ADHD (vanha ADD) vai AuDHD, jos jotain olen. Ehkä viimeksi mainittu, koska autistipuoleni on yhä suhteellisen usein sitä mieltä, että ADHD-puoleni käyttäytyy kuin avaruusolento hautajaissa.

Olenko minä kirjolla? Olen tehnyt testejä, sukeltanut artikkeleihin ja lukenut kirjoja, seikkaillut netin uumenissa kuukausikausia. Minulla ei ole virallista neurokirjon diagnoosia, mutta tunnistan itseni monista piirteistä.

Psykiatrinen sairaanhoitaja (oliko se hänen tittelinsä vai jotain muuta) ei ole koskaan törmännyt keneenkään muuhun, joka alkaa testiä täyttäessä pohtia, mitä tarkoittaa ”joskus”. Eikö se ole aivan olennaista? Kun kysytään ihmisen käyttäytymisestä, niin joskus voi olla kerran viikossa, kerran kuukaudessa, kerran vuodessa. Eikö lopputulos ja testin analysointikin silloin riipu siitä, mitä itse kysymys tarkoittaa?

Hoitaja näyttää minulle tunnekortteja, kun mietin, mistä voi tietää, että toisella ihmisellä on paha olla. Kahdessa peräkkäisessä kortissa on hahmo, jolla on kyynel silmässä. Ensimmäinen on mielestäni surullinen. Toisen täytyy kai olla hyvin surullinen, koska kyyneleet ovat isompia. En saa koskaan tietää, kumpi on oikeasti surullinen ja mitä toisen on tarkoitus ilmentää.

Yhdessä kortissa pojalla – vai tytöllä – on jalat ristissä ja hänen kätensä harovat hiuksia. Jalkojen asento viittaa pissahätään ja pään raapiminen miettimiseen. En tajua, mitä ne tarkoittavat yhdessä. Hoitaja yrittää selventää asiaa asettumalla itse kuvan asentoon, mutta en yhäkään saa kiinni. Kortti tarkoittaa kuulemma häpeää. Kun se on minulle kerrottu, luulen jatkossa muutaman kerran tunnistavani tämän tunteen toisessa ihmisessä. En intuitiivisesti, vaan tarkkailemalla merkkejä.

Psykiatrinen sairaanhoitaja suosittelee hakeutumaan tutkimuksiin, jos itse niin haluan. En ole tehnyt niin. Pelkään käyttäväni väärin yhteiskunnan resursseja. Pelkään, että prosessissa halutaan puhua äidilleni, joka on 40-luvun lapsia. Hänen aikanaan kaikki epätavallinen oli hulluutta. Sellaista ei ehdottomasti meissä ollut, ei missään nimessä. Muistelen itsekin pelolla lapsuuteni kertomuksia, joissa omituisuutta hoidettiin lobotomialla ja sulkemalla ihminen seinien sisään. Järkeni tietää, että tämä ei ole enää nykypäivää, mutta tunteista vastaavat neuronit ja välittäjäaineet eivät.

Pelkään myös, että en olekaan kirjolla, ja tutkimuksiin hakeutumalla vain toimin hölmösti. Niin kuin lukioiässä, kun löysin rinnastani kyhmyn, ja menin vanhemmilta salaa näyttämään sitä lääkärille. Tutkimusten jälkeen mitään pahalaatuista ei löytynyt. Olin taas jotenkin hölmö ja outo. Sen jälkeen en ole yli kolmeenkymmeneen vuoteen tutkinut rintojani.

Muutama vuosi sitten radio-ohjelmassa puhuttiin neurokirjosta. Aivan uudella tavalla. Se oli sitä aikaa, kun julkisessa keskustelussa ADHD oli vielä seinille hyppivä pikkupoika ja autismi sitä, mitä Facebookin uutisvirta on nyt alkanut nimittää käsitteellä profound autism. Kuuntelin lähetystä työmatkalla autossa ja itkin. Osa neurokirjon ihmisistä on hyvin tunneherkkiä. Minä en ole. Itken kerran kymmenessä vuodessa. Mutta nyt itkin. En ollut koskaan tuntenut tulleeni nähdyksi yhtä syvällisesti.

En tiedä, olenko kirjolla. Luulen niin. Ira Selkälä kirjoittaa Sopimattomat-kirjassaan, että ihminen voi olla autisti, vaikka ei täyttäisi autismikirjon häiriön diagnostisia piirteitä. Neurokirjoon törmäämisen jälkeen en ainakaan ole enää ollut outo. Tai olen sitä enää vain 10 prosenttia ajasta, jos aikaisemmin olin sitä 80-prosenttisesti. En ymmärrä monia asioita, mutta sitten taas, kun ne selitetään minulle, ymmärrän paljonkin.

Nyt uskallan sanoa ja kysyä, jos en ymmärrä jotain. Jos kokee olevansa outo ja hölmö, kysymiseen ei ole varaa. Se on ollut itsediagnoosini suurin lahja. Huojennus, että jokin selittää minut. Valmius olla epätäydellinen.

Haluaisitko mukaan kirjoittamaan?

Keräämme blogitekstejä, aiheideoita ja kuvituskuvia varastoon, autamme tekstin viimeistelyssä ja julkaisemme viestejänne tällä sivustolla vähintään kerran kuukaudessa.

Lähetä ideasi tai tekstisi sähköpostitse osoitteeseen: neurokirjon.naiset@hotmail.com.