Erilaisuus ei ole uhmakkuutta – vaan väärinymmärrystä

"Neurokirjon lapset eivät tarvitse enemmän kovaa kuria. Minun mielestäni he tarvitsevat enemmän ymmärrystä, selkeyttä, johdonmukaisuutta ja aitoa kohtaamista."

Olen tuntenut itseni aina jollain tavalla erilaiseksi, mutta en usko olevani suvussani ensimmäinen. Neuropsykiatriset piirteet ovat vahvasti perinnöllisiä. Kun katson sukuni tarinaa taaksepäin, näen useita ihmisiä, jotka tänä päivänä saattaisivat tunnistaa itsessään neuropsykiatrisia piirteitä.

Isoisotätini kirjoitti oppikirjoja aikana, jolloin puhuttiin vielä “hermosairauksista”. Hän halusi herättää ymmärrystä ihmisten erilaisuudesta ja siitä, kuinka maailmaa voi kokea monella tavalla.

Isoisäni taas oli levoton sielu ja viisas mies. Hän haikaili kaukomaille, lähti merille ja matkusti merimiehenä ympäri maailmaa. Hän oli myös tutkija, keräilijä ja lintutieteilijä, joka kirjoitti ja pohti elämän suuria kysymyksiä.

Tunnistan syvästi heidän ajatuksensa ja kokemuksensa. Kirjoittaminen tuntuu meillä kulkevan verissä. En kirjoita siksi, että pitäisin itseäni erityisen taitavana kirjoittajana, vaan koska minullakin on tarve sanoa ääneen jotakin sellaista, mikä on jäänyt monen neurokirjon lapsen, nuoren ja aikuisen kohdalla kuulematta ja ymmärtämättä.

Minussa on aina ollut jotain, joka ei ole mennyt eteenpäin massan mukana. Olen ollut oman elämäni villivarsa ja luonnonlapsi. Olen valinnut mieluummin oman polkuni kuin seurannut muiden jalanjälkiä.

Jo nuorena näin maailman eri näkökulmasta. Tunsin syvästi. Jos kohtasin epäoikeudenmukaisuutta, en voinut olla tuomatta sitä esiin. En ymmärtänyt hierarkioita, ja niiden kyseenalaistaminen toi usein mukanaan ristiriitoja ja vaikeuksia.

“Heli, miksi sä et koskaan puhu mitään?”

Koulussa muut innostuivat esimerkiksi rap-kulttuurista, joka rantautui Suomeen 90-luvulla. Minä vedin kajalit silmiin, laitoin kuulokkeet korville ja kuuntelin rockia. En tehnyt sitä kapinoidakseni. Se vain tuntui omalta. En osannut enkä halunnut esittää tai olla mitään muuta kuin mitä olin.

Ystävyyssuhteet, niiden solmiminen ja ylläpitäminen, ovat olleet minulle aina haastavia. Muistan hyvin erään nuoruudenaikaisen tilanteen koulusta. Olimme suurella porukalla viettämässä iltaa yhdessä. Minut oli kutsuttu mukaan, mutta tunsin silti olevani ulkopuolinen.

Sitten joku porukasta sanoi:

“Heli, miksi sä et koskaan puhu mitään?”

Hämmennyin. Sisälläni liikkui jatkuvasti ajatuksia, havaintoja ja kysymyksiä. Koin itse olevani hyvinkin puhelias. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyse oli erilaisesta tavasta olla vuorovaikutuksessa. En kokenut tarvetta puhua vain puhumisen vuoksi, jos minulla ei oikeasti ollut sanottavaa.

Katsekontakti tuntui nuorena lähes fyysisesti epämiellyttävältä. Jouduin opettelemaan sitä ja nykyään se on minulle jo luontevaa. Silti huomaan edelleen katseeni välillä hakeutuvan sivuun puhuessani. Ei siksi, etten kuuntelisi vaan koska ajattelen ja pystyn keskittymään niin paremmin. Kokemukseni mukaan silti yhä usein ajatellaan, että kuunteleminen näkyy vain katsekontaktina. Moni neurokirjon ihminen pystyy varmasti tunnistamaan itsensä kokemuksistani.

Pitkään ajattelin, että minussa oli jotain vialla. Aloin pitää itsekin itseäni aika outona, mikä vaikutti itsetuntooni. Vasta aikuisena ymmärsin, ettei kyse ollut viallisuudesta tai outoudesta. Minun tapani kiinnittyä ihmisiin ja elämään on vain erilainen. En syty pinnallisista keskusteluista. Tarvitsen yhteyteen rehellisyyttä ja luottamusta. Haluan tuntea, että voin olla täysin oma itseni ja että toinenkin on sitä.

"Neurokirjon asioiden ymmärtäminen ei ole minulle vain työtä vaan sydämen asia."

Tänä päivänä työskentelen sosionomina ja neuropsykiatrisena valmentajana. Neurokirjon asioiden ymmärtäminen ei ole minulle vain työtä vaan sydämen asia.

Omat kokemukseni auttavat minua näkemään ja hahmottamaan asioita, jotka saattavat jäädä ymmärrystä vaille vielä tänäkin päivänä. Esimerkiksi lapsi, joka liikkuu jatkuvasti tai jonka on vaikeaa pysyä aloillaan, ei ole tahallaan levoton. Hän säätelee omaa oloaan. Liike voi olla keino pysyä kasassa.

Puhuminen ei ole ainoa tapa kommunikoida. Joskus sanat eivät yksinkertaisesti tule, varsinkaan kuormittuneena. Autisminkirjoon kuuluu myös ilmeettömyyttä eikä tunne aina näy ulospäin. Hiljaisuus ei tarkoita tyhjyyttä.

Myös auktoriteettien ymmärtäminen on monelle neurokirjon ihmiselle haastavaa. Minullekin se on ollut sitä. Kunnioitus ei ole koskaan syntynyt asemasta vaan kohtaamisesta. Siksi ymmärrän hyvin lapsia ja nuoria, jotka ajautuvat ristiriitoihin koulussa.

Kyse ei ole uhmakkuudesta. 

Kyse on oikeudenmukaisuuden kokemuksesta.

Neurokirjon lapset eivät tarvitse enemmän kovaa kuria. Minun mielestäni he tarvitsevat enemmän ymmärrystä, selkeyttä, johdonmukaisuutta ja aitoa kohtaamista. He kaipaavat kokemusta, että heidät nähdään, kuullaan ja heistä välitetään.

Meillä on enemmän tietoa neurokirjosta kuin koskaan. Silti liian moni lapsi kuulee olevansa hankala, vaikea tai huonosti käyttäytyvä, vaikka hän yrittää vain selviytyä ympäristössä, joka ei vielä täysin ymmärrä häntä.

Siksi kirjoitan tätä. Samasta tarpeesta kuin sukuni kirjoittajat ennen minua.

Koska uskon, että ymmärrys alkaa siitä, että joku uskaltaa kertoa oman kokemuksensa. Ja koska jokainen lapsi, nuori ja aikuinen ansaitsee tulla nähdyksi ihmisenä – ei ongelmana.

Haluaisitko mukaan kirjoittamaan?

Keräämme blogitekstejä, aiheideoita ja kuvituskuvia varastoon, autamme tekstin viimeistelyssä ja julkaisemme viestejänne tällä sivustolla kuukausittain.

Lähetä ideasi tai tekstisi sähköpostitse osoitteeseen: neurokirjon.naiset@hotmail.com.